Alettuani metrokuvaajaksi minulla on aavistus siitä, millaista luontokuvaajien työ on. Odottamista. Minunkin kohteeni liikkuu. Tosin aikataulujen mukaan, mutta yhtä nopeasti kuin eläimet.
Ensimmäinen juna. Tajuan, että tässähän on hyvä kuvauspaikka. Digikamerasta tuloksen näkee heti. Totean, että valaistus on sopiva. Metrojunasta en ehtinyt saada kuvaan edes häntäpäätä, seuraava juna tulee kymmenen minuutin kuluttua. Se täyttää ruudun kokonaan, mutta näyttää mekaaniselta käärmeeltä. Automaattikamera mittailee säätöjä kauan laukaisemisen jälkeen. Opin arvioimaan kuinka kaukana junan on oltava, kun laukaisin kameran, että se olisi oikeassa paikassa kun kamera päättää ottaa kuvan. Opin tunnistamaan raiteiden kumun, kun metrojuna lähestyy. Mutta seuraava juna saapuu tavallista hitaammin.
Kuvaaminen on odottamista. Odotan seuraavan junan tuloa, pilvien väistymistä auringon edestä ja kameran latautumista.
Illalla lähetän tyytyväisenä kustannustoimittajalleni, Iida Simekselle, kuvan metrosta saapumassa Norsborgiin. Olen yrittänyt ottaa kuvaa, joka sopisi kirjan kanteen ja olisi samaa tyyliä kuin Sankarimatkailija Tallinnan ja Helsingin raitiovaunuissa.
Näin Iida vastasi:
Ihan perusjuttuna voisi pitää sitä että kannen pitää olla pystykuva, tai vaaka, josta iisisti rajaamalla saa pystyn.
Länsimainen ihminen kulkee mielellään kuvaakin katsellessa vasemmalta oikealle, eli sinne päin liikkuva juna olisi seksikkäämpi. Mutta ei välttämätön. Tossa kuvassa on vaan pitkä väli ylä- ja alapuolen yksityiskohtien välillä, joten se ei ehkä ole niin optimaalinen etukanteen. Mutta ei sun ole mikään pakko saada metroa joka kuvaan. Juna olisi kannessa kiva, mutta metrosta voi kertoa muutkin merkit kuin juna: aseman merkki, logo tai muu viitta, asemarakennuksen ympärystä, tms.
Voin kokemuksesta sanoa, että raitiovaunujen kuvaaminen oli aivan hillitön prosessi! Saadakseen mieluisan spårakuvan täytyi seisoa vähintään puoli tuntia risteyksessä yrittämässä... Ja yrittämässä... Ja yrittämässä...
